Ciao. 

Me nautimme elämästä, hyvästä ruuasta ja matkustelusta.

Tervetuloa mukaan!

Epäsuomalainen

Epäsuomalainen

Niin kauan kuin muistan, olen halunnut lähteä pois Suomesta. Suomi on edustanut minulle tylsyyttä, kylmyyttä, harmautta ja pimeyttä. Suomessa elämä on tasapaksua ja mautonta. Olen aina ollut valmis näkemään muutakin, kuin ketjumyymälöiden loistavat valot räntäsateessa. Hymyni on ollut leveä joka kerta, kun olen noussut koneeseen Helsinki-Vantaalla ja sieluni on levännyt, kun olen kuullut puhuttavan jotain muuta kieltä kuin suomea. Suomesta on aina ihana päästä pois.

Kun 19-vuotiaana työskentelin Rooman keskustassa tarjoilijana, kohtasin silloin tällöin suomalaisia turisteja. Suomalaiset tunnisti Marimekko-laukuista ja käytännöllisestä pukeutumisesta –ja siitä, ettei kukaan antanut tippiä. Minä puhuin suomalaisturisteille tahallani englantia. Minusta oli hauskaa kuunnella, kuinka suomalaiset pohtivat keskenään, mitä ruokalistan ruuat sisälsivät.

Nuorena ajattelin, että en halua olla suomalainen, vaan maailmankansalainen. Sittemmin olen huomannut, että suomalaisuudestaan on vaikea päästä eroon. Oikeastaan siitä tulee jopa ylpeäksi. Mitä pidempään on poissa Suomesta, sitä suomalaisemmaksi itsensä tuntee.

Me suomalaiset olemme vähän outoja. Olemme kasvaneet metsissä ja meidän ei ole tarvinnut juurikaan puhua. Olemme aina voineet luottaa toisiimme. Meille on itsestäänselvää, että autossa pistetään turvavyö ja että otamme kengät pois sisällä. Olemme kömpelöitä, kun kyseessä on spontaani kohtaaminen (poskipusu, halaus, kädenpuristus). Tiedämme, kuinka paljon naapurimme tienaa ja pystymme yhdellä tekstiviestillä selvittämään kenelle väärin parkkeerattu auto kuuluu.

Minusta on ihanaa olla poissa Suomesta, mutta samalla tiedostan alitajuisesti kaipaavani sitä tasapaksua, harmaata ja tylsää suomalaista elämää, jota aina niin mielelläni lähden pakoon. Kun täällä vien vauvaani lääkäriin ja kohtaan kolkon vastaanoton edessä tympeän tupakoivan sihteerin, kaipaan Viiskulman neuvolaa. Kun pojalleni tulee läksyksi runo, joka pitää osata ulkoa, haluaisin nähdä hänet keltaisissa liiveissä tutkimassa luontoa. Kävellessäni kotikylän kadulla lastenrattaiden kanssa, todella kaipaan Helsingin aina niin puhtaita ja leveitä jalkakäytäviä… Ai niin, ja kaipaan sitä, että voin heittää roskat taloyhtiön roska-astiaan samalla, kun menen ulos. Sekään ei nimittäin ole itsestäänselvyys.

Vaikka Suomessa kaikki toimiikin hyvin, olemme me maailman onnellisimmat olemme taipuvaisia valittamaan melkein kaikesta, vaikka syytä ehkä ei olisi. Valitamme pitkästä ja pimeästä talvesta, mutta meillä päin ei maanjäristyksiä eikä tsunameja. Työttömät valittavat siitä, että saavat osallistua kursseille ja saavat siitä rahaa, mutta muualla maailmassa on rahan eteen tehtävä töitä. Jos jonossa kolme ihmistä, suomalainen kutsuu sitä ruuhkaksi ja pyöräilijät raivostuvat jos joku erehtyy kävelemään heidän kaistallaan.

Suomi on mahtava, mutta siltikin olen melko surullinen siitä, että joudun palaamaan Suomeen. Olen vuodessa ehtinyt tottua siihen, että kaiken ei tarvitse sujua niin sulavasti. Tuntemattomille on helppo pysähtyä juttelemaan, aurinko ei hylkää koskaan, minulla on varaa käydä vaikka kerran viikossa kampaajalla föönauttamassa hiukset, lapseni eivät ole näkymättömiä ja ruoka on aina herkullista.

Joskus toivon, että olisin syntynyt sellaiseksi, jolle riittäisi matkusteluksi päivä Tukholmassa -risteily kerran vuodessa. Elämä olisi paljon helpompaa. Ei pitäisi valita ja olisi aina tyytyväinen kun pääsisi kotiin. Mutta tällainen minä olen. Anteeksi Suomi. Kiitos maailma.

Ruoka-aika

Ruoka-aika

Loma Toscanassa

Loma Toscanassa